En tee etätöitä – olen mobiili

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää. Muutaman läheisen etäkollegan kanssa haluamme sanoutua irti koko etätyön käsitteestä: me emme tee etätyötä vaan me teemme työtä.

Etätyö terminä viittaa ajatukseen, että on yksi päätyöpaikka, jossa työt tehdään. Etätyö on tässä ajatuksessa se toinen paikka, jossa tarvittaessa suoritetaan samoja tehtäviä samalla tavalla kuin päätyöpaikassa. Kyse on mielestäni muustakin.

Mobiililaitteet ja uusi toimintatapa vapauttavat meidät tekemään työtä muuallakin kuin konttorissa ja muulloinkin kuin kahdeksan ja kuudentoista välillä. Tämä ei ole perheeltä pois tai 24/7. Mobiilityö on sitä, että hommat hoidetaan tavoitteiden mukaan tarkoituksenmukaisimmin ajasta tai paikasta riippumatta.

Jotta saan tehtyä asioita

  • niin kuin itse haluan
  • niin kuin elämäntilanteessani on mahdollista
  • niin kuin niille passaa, joiden kanssa työtäni teen
  • niin kuin työnantajani olettaa

olen ainakin osan ajastani mobiili. Käytännössä tämä tarkoittaa läsnäoloa usein kyökistä käsin: kotona olen kiinni verkossa ja verkoissa aivan samalla tavalla kuin konttorissa.

Minulle kyse on saavutettavuudesta: olen käytettävissä, saan muihin yhteyden, pääsen tietoihin ja palveluihin, pystyn tuottamaan ja jakamaan – siitä minun työssäni on kyse.

Somebaatti: suosittelen!

Vietin marraskuun lopussa pari viikkoa somebaattia eli sosiaalisen median selibaattia: elin täysin ilman somesovelluksia. Samanaikaisesti irrottauduin töistä: panin puhelimen pois päältä ja läppärin kannen kiinni. Halusin huomata käytännössä, miten sosiaalisessa mediassa ja sosiaalisilla medioilla yleensä teen ja tarkkailla tilannetta niiden puuttuessa: teenkö asioita toisin vai toisia asioita? Vai enkö tee lainkaan? Halusin myös olla ja tehdä vain fyysisesti – sattumoisin somebaatti osui yksiin kaksiviikkoisen kuntoutuksen kanssa.

En käytä sosiaalista mediaa vain töiden tekemiseen vaan olen mukana myös ihmisenä. Reilun kahden viikon aikana huomasin, kuinka paljon

  • jaan ajatuksiani ja olen läsnä usealle ihmiselle
  • pidän omaa päiväkirjaa sanoin  ja kuvin
  • seuraan tapahtumia ja osallistun keskusteluihin.

Twiittaamisen sijaan jouduin sanomaan ajatuksiani ääneen spontaanisti. Keskustelu kasvokkain herättikin enemmän vastauksia ja toistoja kuin Twitterissä ja johti oikeasti pitkään ja polveilevaan yhdessä puhumiseen. Keskusteluista ei jäänyt mitään muistijälkeä kummempaa, joten niitä ei voi käyttää todisteena ketään vastaan tai kenenkään puolesta.

Reaaliaikainen päiväkirja Aslak-kuntoutuksesta olisi ollut näppärämpi toteuttaa kuin jälkikäteinen valikointi ja raportointi. Kyseessä olisi ollut tosiaikaisia tunnelmia pikemmin kuin harkittua kerrontaa ja kiinnostavaa kirjoittamista – kummallakin on oma arvonsa. Sauvakävely Sports Trackerissä olisi voinut kyllä kannustaa kuntoutujaryhmäämme.

Maailman seuraaminen supistui huomattavasti, kun olin vain suullisen tiedon varassa. (Lööppejä ei lasketa.) Työpaikalle palattuani Reader pullistelikin syötteitä – minäpä merkkasin kaikki luetuiksi ensimmäistäkään lukematta! Kari Tapion kuolemasta sain tiedon bussin radiosta, ei siihenkään oikeasti tarvittu Twitteriä. Facebookissa samoja ihmisiä pänni kuin aina ennenkin.

Ilman sosiaalisen median palveluita jätin siis tekemättä asioita, jotka normaalisti kuuluvat arkeeni. En lähtenyt etsimään vaihtoehtoisia välineitä vaan keskityin fyysiseen läsnäoloon ja muuhun tekemiseen: iltaisin kutsuin itseni kavereille kylään, kävin teatterissa ja ulkona syömässä, ostin langat liikkeestä ja neuloin niistä sukat, verkostoiduin kollegoiden kanssa oikeassa kokouksessa. Lapsille en sanonut kertaakaan, että ’ihan kohta, äidin täytyy tehdä nyt tämä yksi juttu tietokoneella’.

Parasta somebaatissa oli kokonaan hetkessä oleminen ilman että sitä tallensi tai siitä kertoi. Kannattaa ’vain’ olla.