Vietin marraskuun lopussa pari viikkoa somebaattia eli sosiaalisen median selibaattia: elin täysin ilman somesovelluksia. Samanaikaisesti irrottauduin töistä: panin puhelimen pois päältä ja läppärin kannen kiinni. Halusin huomata käytännössä, miten sosiaalisessa mediassa ja sosiaalisilla medioilla yleensä teen ja tarkkailla tilannetta niiden puuttuessa: teenkö asioita toisin vai toisia asioita? Vai enkö tee lainkaan? Halusin myös olla ja tehdä vain fyysisesti – sattumoisin somebaatti osui yksiin kaksiviikkoisen kuntoutuksen kanssa.

En käytä sosiaalista mediaa vain töiden tekemiseen vaan olen mukana myös ihmisenä. Reilun kahden viikon aikana huomasin, kuinka paljon

• jaan ajatuksiani ja olen läsnä usealle ihmiselle
• pidän omaa päiväkirjaa sanoin  ja kuvin
• seuraan tapahtumia ja osallistun keskusteluihin.

Twiittaamisen sijaan jouduin sanomaan ajatuksiani ääneen spontaanisti. Keskustelu kasvokkain herättikin enemmän vastauksia ja toistoja kuin Twitterissä ja johti oikeasti pitkään ja polveilevaan yhdessä puhumiseen. Keskusteluista ei jäänyt mitään muistijälkeä kummempaa, joten niitä ei voi käyttää todisteena ketään vastaan tai kenenkään puolesta.

Reaaliaikainen päiväkirja Aslak-kuntoutuksesta olisi ollut näppärämpi toteuttaa kuin jälkikäteinen valikointi ja raportointi. Kyseessä olisi ollut tosiaikaisia tunnelmia pikemmin kuin harkittua kerrontaa ja kiinnostavaa kirjoittamista – kummallakin on oma arvonsa. Sauvakävely Sports Trackerissä olisi voinut kyllä kannustaa kuntoutujaryhmäämme.

Maailman seuraaminen supistui huomattavasti, kun olin vain suullisen tiedon varassa. (Lööppejä ei lasketa.) Työpaikalle palattuani Reader pullistelikin syötteitä – minäpä merkkasin kaikki luetuiksi ensimmäistäkään lukematta! Kari Tapion kuolemasta sain tiedon bussin radiosta, ei siihenkään oikeasti tarvittu Twitteriä. Facebookissa samoja ihmisiä pänni kuin aina ennenkin.

Ilman sosiaalisen median palveluita jätin siis tekemättä asioita, jotka normaalisti kuuluvat arkeeni. En lähtenyt etsimään vaihtoehtoisia välineitä vaan keskityin fyysiseen läsnäoloon ja muuhun tekemiseen: iltaisin kutsuin itseni kavereille kylään, kävin teatterissa ja ulkona syömässä, ostin langat liikkeestä ja neuloin niistä sukat, verkostoiduin kollegoiden kanssa oikeassa kokouksessa. Lapsille en sanonut kertaakaan, että ’ihan kohta, äidin täytyy tehdä nyt tämä yksi juttu tietokoneella’.

Parasta somebaatissa oli kokonaan hetkessä oleminen ilman että sitä tallensi tai siitä kertoi. Kannattaa ’vain’ olla.