Etäpäivä oli normipäivä

Kansallisena etätyöpäivänä en käynytkään työpaikalla, mutta sitä tuskin kukaan huomasi.

  • Avasin koneen ja käynnistelin päivän sähköposteilla, syötteillä, naamakirjalla, plussalla ja viserryksillä.
  • Kävin viemässä yhden lapsen tarhaan ja toisen kouluun. Keitin kahvit. Jatkoin surffailua eli oman ammattialani keskustelujen ja uutisten seuraamista.
  • Osallistuin kokoukseen Skypen kautta. Tunnin ja kolmen vartin aikana ehdin paitsi kuunnella keskustelua myös pitää yllä toista skypetystä äkillisestä tilanteesta.
  • Kokouksen jälkeen lepuutin korviani luurien paineelta ja aloin suunnitella paperille blogipostausta. Tein hahmotelmasta Google-dokumentin ja jaoin sen kolmelle kollegalle työstämistä ja kommentointia varten.
  • Aamukokouksen aikana ilmaantunut ’äkillinen tilanne’ realisoitui sähköpostiini doc-muotoisena liitetiedostona. Kävin läpi saamani dokumentin Word Viewerillä ja toimitin muutamat korjausehdotukseni vastauksena sähköpostiin. Jos raportti olisi vaatinut enemmän editointia, olisin joutunut avaamaan editorin, tekemään korjaukset tiedostoon, tallentamaan sen toisella nimellä ja lähettämään sen takaisin sähköpostin liitteenä.
  • Päivän toinen verkkokokous käynnistyi Adobe Connectissa. Samaan aikaan kun puhuimme, viestitimme ja seurasimme yhden näytön jakoa, työstimme projektisuunnitelmaa wikissä.
    (Anteeksi muuten, että pistelin samaan aikaan popkornia. Tein töitä keittiön pöydän ääressä, ja työpöydältä se poppispussi suorastaan huusi ”Syö minut!”.
    Ja anteeksi, että jalassani oli verkkarit ja villasukat. En minä niin tulisi työpaikalle.)
  • Tein läksyjä yhdessä ekaluokkalaisen kanssa.
  • Soitin työkaverille työpaikalle työpuhelimella työasiaa.
  • Tarkistin vielä meilit ennen kuin lähdin hakemaan lasta tarhasta.
  • Ruokaa laittaessani suunnittelin tätä blogikirjoitusta ruutuvihkoon.
  • Koneen kansi kiinni ja lasten suut auki.

Normipäivä. Otsikosta huolimatta en ollut vetänyt edellisenä iltana tappiin asti.

Verkkokokous: Ei jokaista autoakaan opetella erikseen ajamaan

Kokoonnuimme eilen opiskelijaporukan kanssa testailemaan Webex-verkkokokousjärjestelmää. Olimme aiemmin tavanneet Adoben Connect -huoneessa ja nyt tutustuimme toiseen järjestelmään, jolla tehdään ihan samaa asiaa eli tavataan virtuaalisesti, keskustellaan ja kuunnellaan yhteisen materiaalin ympärillä.

Opiskelijat olivat vaikuttuneita Webexin monipuolisuudesta. Kaikkiin toimintoihin emme tietenkään ehtineet tunnin aikana perehtyä, hyvä kun vähän vilkaistiin. Laaja työkalupaletti toi siis mukanaan myös vaikutelman vaikeudesta.

Keskustelimme eri järjestelmien ’paremmuudesta’ tai oikeammin ominaisuuksista. Eri verkkokokousjärjestelmillä on omat kannattajansa, ja mieltymykset perustuvat hyvin paljon tottumukseen. Kun jotain järjestelmää käyttää säännöllisesti, siitä tulee helppo ja siihen vertaa muita tarjokkaita.

Suunnittelija Miikka Ruusunen kertoi kokemuksiaan tukihenkilön roolissa: ”Yksittäisen käyttäjän kannalta on tärkeää, että saa rauhassa tutustua ja totuttautua järjestelmään. HAMKissa on niin itsenäisiä toteuttajia kuin niitä, jotka toimivat mielellään verkkoassistentin kanssa, ja tämä on pitkälti kulttuurikysymys.”

Tutkimuspäällikkö Leena Vainiolla on pitkä kokemus monesta eri järjestelmästä: ”Webexin ja Connectin lisäksi on iLink, DimDim, Elluminate… Kaikki nämä toimivat suunnilleen samalla logiikalla, vaikka ohjelmakohtaisia eroja tietysti on. Käyttö onnistuu varmasti, kun on perustaito ja -tahto. Vertaisin verkkokokoustamista autolla ajamiseen: eihän jokaista automerkkiäkään tarvitse kuukausikaupalla harjoitella liikkeelle lähteäkseen!”

Kuuluuko, kuuntelen?

Meni se uusi Skypekin sitten asentamaan itsensä kotikoneelle, kun huomio kääntyi muualle – olisinko niistänyt kuumepotilaan nenää vai vaihtanut telkkarista kanavaa parempiin lastenohjelmiin? Oli siis aamu, aamutoimet ja muut toimet ja verkkokokous alkamassa viiden minuutin päästä.

Ja oli sitten se Adobe ConnectPron uusi versiokin otettu käyttöön – huoneessa oli uusi sisustus, ja mikrofoni oli viety kattoon vasemmasta lattianurkasta. Ja oli sitten minulle merkitty se asialistan ensimmäinen alustus ja kaikki muut jo paikalla ja äänitestit tehtynä. Eikä sitten lähteneet äänet, vaikka eilen vielä kaikki toimi niin kuin pitääkin.

Että sanoin sitten sanottavani niin, että soitin yhden toisen osallistujan kännykkään, joka laittoi kaiuttimen päälle ja muut osallistujat verkon päissä olivat kohteliaita ja vakuuttivat, että kuuluu ihan hyvin. Että loppukokouksen olikin sitten kuunteluoppilaana ja koetin tuikata kommenttejan chattiin, kun vaan kerkesin.

Seuraavana aamuna oli sitten toinen kokous. Onneksi pääsin aloittamaan varustautumisen puoli tuntia ennen aloitusta, tällä kerralla langallisessa verkossa – ja taas ihan mykkänä. Jostain uuden Skypen uudesta valikosta sitten löytyi se ruutu, josta piti poistaa rasti, jotta ääni lähti meiltä maailmalle. Tunsiko humanisti itsensä viisaaksi, miltei insinööritason tietotekniikkaosaajaksi? – No ei kyllä tuntenut.