”No ja siis se puhe ei sitten oo sama sama kun tota teksti”

Pidin webinaarin ”saavutettavasta sisällöntuotannosta” eli saavutettavan verkkotekstin kirjoittamisesta. Tallensin webinaarin myöhempää käyttöä varten. Tiesin, että tallenteeseen piti lisätä vielä tekstitys, jotta se olisi saavutettava, ja puhuin erittäin hitaasti ja selkeästi niin, että tekstitys saataisiin automaattisesti mukaan ääninauhasta.

Näin luulin, kunnes aloin editoida tallenteeseen tekstitystä.

Puheentunnistus toimi pääosin hyvin. Esityksessä oli vain muutamia yksittäisia sanoja, joita kone oli tulkinnut toisin kuin mitä itse olin tarkoittanut. Suurin ongelma minulle oli se, että puhekieli näyttää kirjoitettuna todella oudolta – juuri siltä, miten se ihmisen suusta ulos pullahtaa. Sönköti tönköti.

Huomasin tekstitetystä puheestani erittäin korostuneesti seuraavat asiat:

  • täytesanat
  • toiston
  • anakoluuttiset virkkeet
  • väärät verbimuodot
  • nielaistut sanaloput

Täytesanoja oli ääntelemisestäni varmaan kolmasosa. Ja, no, siis, tota, se ja eli toistuivat reippaasti koko esitykseni läpi. No niin.

Ääntä kuunnellessani huomasin, kuinka paljon toistin sanoja. Lausuin siis saman sanan kahteen kertaan, mitä en ollut ollenkaan pannut merkille koneen ääressä yksin puhuessani. Kirjoitettuina tuplasanat näyttivät todella hölmöiltä hölmöiltä.

Käytin todella pitkiä virkkeitä, joissa oli enemmän kuin yksi päälause ja yksi sivulause. Niissä oli kumpiakin useampia! Ei ihme, että virkkeen lopussa en tahtonut oikein muistaa, kuinka olin sen aloittanut, kun kerran ajatus ehti karata sen pitkällisen jaarittelun aikana, kun puhuin esityksessä vapaasti diasetin luetelmia viittellisesti muistin tukena käyttäen, ja mieleen tuli koko ajan muutakin asiaa vähän aiheeseen liittyen varmuuden vuoksi koetin lisätä puheeseeni aineksia.

Puhekielessä ”me mennään” on luonnollinen ilmaisu. Tekstissä se näyttää huonolta. Minulla olikin aika savotta, kun aloin korjata yksiköitä monikoiksi tarvittavissa paikoin. Tällaistahan me ei haluta!

Vaikka koetin artikuloida selvästi kuin Juha Jokinen, tulin näköjään nielaisseeksi sanojen loppuja. Puuttuvia äänteitä sainkin käydä lisäämäässä teksti sekaa alus loppuu.

Olipa opettavainen kokemus. Seuraavalla kerralla pidän webinaarin webinaarina ja teen käsikirjoitetun tallenteen ihan omana projektinaan – säästyy aikaa sekä minulta että tallenteen katsojilta!

P.S. Onneksi esityksessä ei ollut kovinkaan paljon järjestyslukuja, paitsi kuusitoistannessa diassa.

Nettipreesens ja muita aikamuotoja

Nettipreesens = Olen läsnä nyt.

Netti-imperfekti = Kävin Facessa viime kuussa ja Twitteriin perustin profiilin muistaakseni toissa vuonna.

Nettiperfekti = Olen käyttänyt kaikkia somepalveluita niiden alusta saakka ja teen kaiken täydellisesti.

Nettipluskvamperfekti = Olin ollut IRCissä jo 80-luvulla, mutta ei se silloinkaan ollut toiminut.

Nettifutuuri = Meinaan kyllä mennä sinne, mutta en ole vielä ehtinyt.

Skypeperunat

Sohvaperunat taitaa olla nykyisin suosituimpia tv-ohjelmia. Sen rinnalle voisi konttorikatsojien iloksi kehittää Skypeperunat-formaatin.

Skypeperunoiden ideana olisi se, että ei seurattaisi webinaareja ja niiden sisältöjä, vaan katseltaisiin webinaareihin ja verkkokokouksiin osallistuvien ihmisten reaktioita ruudun tapahtumiin. Osallistujia olisi kaikilta aloilta ja alueilta henkilöstökehittäjästä ict-asiantuntijaan ja toimitusjohtajasta tsuppariin:

IT-asiantuntija Päivi: ”Huomaatko, että näillä ei ole mitään ymmärrystä webinaarin äänentoiston järjestämisestä? Niillä ei ole kannettavia mikkejä vaan ne on esityskoneen mikrofonin varassa, ja ääniasetuksetkin on ihan väärät. Yleisölle ei ole mikkiä ollenkaan eikä kysymyksiä toisteta. Puolet esityksestä jää etäilijöiltä kuulematta.”
Laskentapäällikkö Matti: ”Joo, ajatteles, että kun tässä näkyy etänä 48 osallistujaa ja meitäkin on täällä saman skypen päässä kaksi, niin on mahdollista, että sadalta ihmiseltä jää puolet sisällöistä kuulematta. Kun kertoo sen hukatulla henkilötyötuntimäärällä, niin tässähän palaa kahden kuukauden työpanos ihan ihmettelyyn.”

Graafinen suunnittelija Sirpa: ”Oumaigaad, mitkä kalvot. Kuka oikeasti kirjoittaa organisaation tunnuksen kirjasinleikkauksella?”
Verkkopedagogi Jari: ”Eihän tällainen monotoninen pajatus tue millään tavalla dialogisuutta eikä epälineaarista oppimista. Samanaikaisen fyysisen ja virtuaalisen kokouksen tavoitteellinen suunnittelu edellyttää samanaikaisesti sekä pedagogisia että teknisiä valmiuksia, ja ketju olisi syytä ajatella alusta loppuun saakka myös kokouksen jälkeen tapahtuvaan toimintaan ja yksittäisen ja yhteisen reflektoinnin koontiin ja kehittämiseen.”

Ruotsinopettaja Anne: ”Tolla esittäjällä oli kyllä tosi seksikäs ääni. Vähän tollainen viskibassotyyppinen. Harmi, että tässä oli vaan näitä tylsiä kalvoja eikä ollenkaan kuvaa esittäjästä.”
Terveydenhoitaja Ellu: ”Kumman kaa olisit mieluummin pimeässä: tämän esittäjän vai Remontti-Reiskan?”

Tool for systemic transformation

We live in a world of technology. It’s just not a question of devices or applications, it’s a logic behind our processes and our thinking.

However, it seems that all educational organisations do not live in the same world as their students: Teachers build their own kingdoms inside the classroom without interaction with colleagues or the world of work. Support functions have their gadget / money / whatever goggles on and see nothing else outside their own sphere of operation. Management is busy with social, political, economical and what not challenges. Schools as organisations have a vast variety of goals, agendas, approaches, methods, environments, as well as outcomes and results. Students may or may not learn the things they need to in order to make it ”out there”, which is where they actually operate on all fields of life.

The DigCompOrg is a tool for systemic transformation of the whole organisation. It facilitates the interplay of separate functions with technology as the underlying factor. The framework can help the educational organisation in

  • seeing the big picture and addressing the relevant aspects
  • planning the steps of digitalisation
  • shifting from administrative to pedagogical process development
  • realising that professional competence is not an individual matter but an organisational factor.

Inspired by: ”School and Technology, an indivisible binomial” discussion by Linda Castañeda, Fernando Trujillo and Nair Carrera.

 

 

Täti Instan live-lähetyksessä

Kännykkään tuli yhtäkkiä ilmoitus, että veljentyttö aloittaa Instagramissa livelähetyksen. Pitihän sitä ihmettä käydä tädin katsomassa:

Likka oli koulupöydän ääressä, kynä kädessä ja kännykkä ilmeisesti kirjapinoon tuettuna. ”Olen tässä tekemässä läksyjä ja lukemassa kokeeseen.” Plim, plim, plim – lähtykseen tuli porukkaa toistakymmentä, ja ”Naksu” ja ”Miisu” ja ”Zärzä” ja muut lähettelivät chatissa sydämiä toisilleen. Minä seurasin, mitä tapahtuu enkä lähettänyt yhtään sydäntä yhtään kenellekään.

Veljentyttö tervehti kaikkia tulijoita, kommentoi kommentteja, luki läksyjä ja piti seurustelua yllä suvereenisti. Hän johti tilannetta ja – ilman pedagogista koulutusta – aktivoi osallistujia: ”Laittakaa sinne kysymyksiä ja mielipiteitä.” Chattiin alkoi tulla merkintöjä tyyppiä ”MP Nöpö” ja MP puuro”. Minä seurasin, enkä lähettänyt yhtään ämpeetä yhtään kenellekään.

Host kertoi mielipiteitään Nöpöstä ja puurosta ja chattiin tuli lisää sydämiä ja kissanpäitä ja kukkia ja aurinkoja. Rohkaistuin ja aktivoiduin chattiin: ”Pitikö sun tehdä läksyjä?”

Mulla on nyt porttikielto veljentytön Instaan.

Voiko tabletin ja näppäimistön yhdistää sukkahousuilla?

Mulla on töissä tabletti, jonka kuoressa on erillinen näppäimistö. Nyt näppäimistö on jonkun aikaa kiukuteltuaan lakannut toimimasta kokonaan: se ei edes ala muodostaa bluetooth-yhteyttä. Kauhuskenaario: joutua kirjoittamaan ilman fyysisiä nappuloita.

Meillä on myös kotona tabletti, jossa kotelon näppäimistö toimii ongelmitta. Kotelo on kuitenkin murtunut kulmastaan niin, että tabletti ei pysy siinä paikoillaan. (Pyykkipoika ei ole käytännöllinen ratkaisu eikä kaksipuolinen teippikään.)

läppärinäppisviritysPitäisi tänään lähteä reissuun, jossa pitäisi myös kirjoittaa. Näppärä emäntä siis leikkaa kotitabletin kuoresta toimivan näppäimistön irti ja käyttää sitä työtabletin kanssa. Tabletit ovat kuitenkin (tietysti) eri kokoiset: näppäimistö ei mahdu tabletin kanssa koteloon. Näppärä emäntä ottaa tekemänsä suojapussin ja tunkee sinne tabletin, kuoren ja näppäimistön.

Näppärä emäntä miettii, olisiko sukkahousuista apua tähän ongelmaan. Olisiko?

 

HAMKin laatuleima on minunkin ansiotani

HAMKissa oli keväällä kansainvälinen auditointiryhmä arvioimassa laatujärjestelmäämme: viime perjantaina kuulimme, että auditointi meni komeasti läpi ja saimme laatuleiman taas seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.

Sain olla maaliskuussa mukana yhdessä henkilökuntahaastattelussa, ja kokemus oli mielenkiintoinen.

Meitä oli kymmenkunta ihmistä pöydän toisella puolella, toisella puolella istuivat haastattelijat. Edustimme HAMKin yhteisiä palveluita, tukitoimintoja ja hallintoa, jotka teemme työtämme koulutukselle ja tutkimukselle sekä muille HAMKin toiminnoille. Haastattelu oli itse asiassa keskustelutilaisuus, jota audintointiryhmä suuntasi haluamiinsa aiheisiin sekä täsmäkysymyksillä että puhetta johdattelemalla ja kommentteja herättelemällä. Oli meillä siellä yksi piirrustustehtäväkin: aaneloselle piti piirtää kuva HAMKin kehittämisen kehästä eli Plan-Do-Check-Act -mallista.

Tunti oli kiinnostava kahdesta syystä: Haastattelijat kertoivat kysymyksillään, mitkä ovat heistä meidän laatutyömme ydinkohtia. Kollegat muista yksiköistä puolestaan kertoivat omasta työstään ja toivat esiin omia näkökulmiaan – tätä ei arjessa pääse liikaa tapahtumaan. Välillä puhuimme toistemme päälle ja välillä kenelläkään ei tuntunut olevan vastausta kysymyksiin, mikä varmasti loi kuvaa yhteisten palvelujen toiminnasta itsenäisten asiantuntijatiimien jopa autonomisena työskentelynä. (Tähän asiaan olemme muuten itsekin kiinnittäneet huomiotamme ilman auditointia, ja jo sille asialle on jotain alettu tehdäkin.)

Kaiken kaikkiaan HAMK sai raportissa hyvän arvion laatutyöstään: ”Auditointiryhmä vaikuttui siitä, miten henkilökunta on omassa työssään ja yhteisessä laatukulttuurissa sitoutunut laatupolitiikkaan ja kehittämisen kehään.”  Siinä mielessä laatuleima on myös minun ansiotani ja minun vastuullani, niin kuin jokaisen meistä.

(Ja ihan varmasti piirsin sen kuvion just enkä melkein!)